Trampoliini osa 2

Nyt. täytyy myöntää, että kesä on jälleen ohi. Tänään vaimoni kanssa laitoimme trampoliinin talviteloille.

Taas uutta kesää odotellessa.

Bob Dylan

Dylan on myös laulaja.

Ylläoleva lause on Eppu Normaalin kappaleesta Bob Dylan, joka oli yhtyeen Akun Tehdas-levyn yhdeksäs kappale. Tämä levy julkaistiin vuonna 1980. Biisi oli myös ensikosketukseni Bob Dylaniin. Olin silloin noin 10-vuotias. Pari vuotta myöhemmin taisin kuulla hänen musiikkia. Se saattoi olla Blowin' In The Wind. Tai jotain muuta.

Suhteeni (ja fanaattisuuteni) Dylaniin on ollut lievästi sanottuna myöhäisherännäinnäistä sorttia. Tiesin hänen olevan olemassa, mutta itseäni hänen musiikkinsa ei liikuttanut minua oikeastaan millään tavalla. Pari pientä poikkeusta oli: The Traveling Wilburys-yhtyeen jäsenyys ja Dylanin kirjoittama All Along The Watchtower-kappale, jota tulkitsi aikoinaan vallan erinomaisesti henkilö nimeltään Jimi Hendrix. 

Yllättävää kyllä aloin todenteolla tutustua Dylanin tuotantoon vasta vajaa 10 vuotta sitten. Niihin aikoihin itselläni oli akustisella kitaralla tapahtuvaa soitteluvimmaa ja etsiskelin siinä sivussa kaikenlaista musiikkia mitä oli saaltu aikaan kyseisellä instrumentilla. Pikkuhiljaa tutustuin ensiksi hänen alkuaikojen levytykseen ja sitten myöhemmin sähköisempään tuotantoon. Paikalliselle kirjastolleni kuuluu ilman muuta suuri kiitos siitä, että tulin kuunnelleeksi Dylanin levytykset lähes kokonaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Silloin tuli todettua, että tekstejä hän osasi kirjoittaa. 

Itselläni on hallussa ainoastaan yksi kappale Bob Dylanin albumikatalogista. Blonde On Blonde. Löysin ja ostin tuon levyn Stockmannin alennuslaarista pari vuotta sitten. Siihen aikaan kyseinen kauppa myi vielä levyjä. Nykyään ei enää sellaista tapahdu. Jokatapauksessa, jos minun pitäisi ottaa autiolle saarelle vain yksi levy hänen tuotannostaan, se olisi ehdottomasti tämä CD. 

Toissapäivänä torstaina Bob Dylan palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Onneksi olkoon herra Dylan. 

Shoppailua

Pahoittelut kuvan laadusta. Muovikuoret nääs.

Eilen Kodin Ykkösessä (webbilinkkiä ei ole enää olemassa) oli käynnissä (vieläkin) konkurssiloppuunmyynti. Päätin mennä sinne 'pelastamaan' CD-levyjä mahdolliselta polkumyynniltä, vaikkakin nytkin niitä sai ostaa puoleen hintaan. Joten Sulo Vilénin tarmolla käsiini jäi 6 levyä.

Näitä levyjä katsellessa tulee mieleen, kuinka pitkän matkan sitä on tullut tehtyä musiikin kuuntelun saralla. Tasan 29 vuotta sitten aloin kuunnella progressiivista rockia. Ja sitä aikaisemmin olin metallimusiikkia kuluttava nuori.

Ennenmuinoin sitä tuli ostettua levyjä pelkästään fanittamisen vuoksi. Nykyään sitä fanitusta on olemassa vieläkin jonkinverran, kuten oikealla alakulmassa oleva Radioheadin tuotos tuossa osoittaa asiasta.

Sitten on olemassa ammatillista (muusikkomaista) kiinnostusta, jota edustaa oikealla keskellä Aviciin levy. Käsittääkseni tämä elektronista tanssimusiikkia sisältävä levy oli aika suosittu viime vuonna ja itse haulaisin ottaa selvää että miksi.

Alanis Morrisetten ja Daft Punkin levyssä näen kultturihistoriallista arvoa, elikä niistä voisi tylysti sanoa, että kuuluu yleissivistykseen.

Duran Duranin levyn tapaukseen liittyy puhdas uteliaisuus, kun muistaa millaista musiikkia yhtye on aikoinaan tehnyt, niin kuulisihan sitä mielellään, mitä muuta he ovat saaneet aikaan. Sama pätee myös Sigur Rósin vokalistin Jónsin soololevyyn.

Se progetarinointi saa jäädä seuraavalle vuodelle, jos sittenkään.